”Sievin tyttö Suomesta”, naurahtaa Irja Tofferi kertoessaan nuoruudestaan Sievissä Pohjois-Pohjanmaalla. Sanaleikistään 98-vuotias Irja hieman itsekin hämääntyy ja taitaa myös vähän punastua.
Eloisa, puhelias ja hyvämuistinen Irja täyttää ensi toukokuussa vasta 99 vuotta. Olo on hyvä, eikä sairaudet ole juurikaan vaivanneet. ” Muutama kesä sitten kaaduin Vermontissa juuri lattialle panemaani nättiin mattoon, lonkkaa se vaivaa vieläkin. Kaihileikkaukseenkin mietin menemistä, jos näkö olisi parempi voisin lukea helpommin.”
”En kyllä itsekään ymmärrä kuinka olen tullut näin vanhaksi”
Lake Worthissa Osborne-järven rannalla olevan asunnon seiniä koristavat taulut kertovat eletystä elämästä, tauluissa on kuvia Irjasta Bob Hopen ja Gerald Fordin kanssa golf-kentältä. Kuvia on myös lapsenlapsista ja Irjan pojasta Pentistä, joka on toiminut Coloradossa golf-ammattilaisena ja hiihdonopettajana. Kuvia on myös kuvia prinsessa Dianasta Vailin hiihtokeskuksen rinteiltä, jossa Pentti opetti prinsessalle laskettelua salassa pitääkseen paparazzit poissa. Kuvia on myös Irjan toisesta pojasta. Yhdysvalloissa syntynyt Jay oli myös Vailissa laskettelun opettajana, mutta Jayn tie myöhemmin vei hänet hiihdonopettajaksi Australiaan.
Irja Tofferi täyttää ensi toukokuussa 99 vuotta. Vuoden päästä siitä on luvassa kakkukahvit!
Lapsuudestaan Irja ei sano muistavansa paljoakaan. Säilyn perheessä oli kaksoistytöt Mirja ja Irja ja kaksi nuorempaa tytärtä, kun Irjan äiti kuoli synnyttäessään perheeseen ensimmäistä poikaa. Kahdeksanvuotiaiden Irjan ja Mirjan tehtäväksi tuli lypsää lehmät ja tehdä taloustyöt ennen kouluunlähtöä. Kansakoulu oli onneksi vain parin-kolmen kilometrin Sievin kirkolla, joten kovin paljon ennen koulun kellon soimista ei matkaan tarvinnut lähteä. Irjan salaisena haaveena oli joskus vielä tulla opettajaksi, mutta kohtalo oli toisin määrännyt.
Elämä viisilapsisessa maanviljelijäperheessä oli niukkaa, äidin kuoltua vanhemmat lapset joutuivat talon töihin jo pieninä, eikä aikaa leikkeihin juurikaan ollut. Ruokaa kuitenkin pöydässä oli, perunoita, leipää, voita ja rieskaa, joskus myös lihaa, muistaa Irja.
Maailma oli pelkkää tulta ja jyrinää
Talvisotaan ei silloin vielä 16-vuotiasta Irjaa kutsuttu, mutta jatkosodan alkaessa myös Irjaa tarvittiin Isänmaan avuksi. 18-vuotias Irja kutsuttiin palvelukseen, mutta sijoituspaikasta ei saatu mitään tietoa. Vasta kun juna pysähtyi Terijoen asemalle Irjalle ja neljälle muulle tytölle kerrottiin heistä tulevan kanttiinin hoitajia. Kanttiinit seuraisivat rintamalinjaa, usein kanttiini sijoitettiin juuri etulinjan taakse. Lottien kanttiinista sotilaat saivat ostaa karamelleja ja tupakkaa, kanttiini toimi myös postitoimistona. Välillä lottien tehtävänä oli viedä myös soppaa ja puuroa juoksuhautoihin.
Kanttiinia pidettiin Terijoella pahoin pommitetussa kylpylässä. Kylpylästä oli säästynyt vain yksi rakennus, joka suojiin kanttiini perustettiin. Myöhemmin kanttiini siirtyi siviileistä tyhjennettyyn Raivolaan ja Kuokkalaan, jossa kanttiini jouduttiin pommitusten vuoksi kaivamaan kokonaan maan alle.
Irja muistaa sodan loppuhetkillä olleen hurjan tykistötulen. Lopulta lottien siirtyessä Raivolan rautatieasemalle vihollinen vielä pommitti asemaa.
” En tiedä kuinka sieltä hengissä selvittiin.”
Sodasta palattua paluuta opin tielle Irjalla ei enää ollut mahdollisuuksia ja haaveet opettajan urasta jäivät. Vuoroon tuli avioliitto ja oma perhe maatalossa.
Sodan jälkeen maan pelastaneiden sotaveteraanien ja lottien arvostus hiipui. Lottajärjestö kiellettiin ja neuvostomieliset poliitikot vähättelivät sodan käyneitä. Lottien moraali häpeällisesti kyseenalaistettiin.
Suomen sodanjälkeinen neuvostomielisyys suututtaa edelleen Irjaa. ”Minusta tuntuu pahalta, kun sodan jälkeen alettiin marssia venäläisten marssien tahdissa punaisten lippujen ja olkanauhojen kanssa paraateissa”, sanoo Irja. ”Eivätkö nämä marssijat ymmärrä mitä maan itsenäisyyden pelastaminen vaati. Nyt onneksi lottia ja sotaveteraaneja arvostetaan, mutta arvostusta ja apua olisi tarvittu sodan jälkeen aina 70-luvulle saakka.
Irjaa muistettiin vuonna 2019 Suomen presidentin myöntämällä Suomen Valkoisen Ristin ritarikunnan I luokan mitalilla. Mitalin tuli Floridan Lepokodilla järjestettyyn tilaisuuteen luovuttamaan Suomen New Yorkin pääkonsuli Mika Koskinen.
Ummikkona Amerikkaan
Irjan äidin vanhemmat olivat aikanaan käyneet Amerikassa onneaan koittamassa, kuten niin monet muutkin Pohjois-Pohjanmaalta. Äidin vanhemmat olivat myöhemmin palanneet Suomeen, mutta ”Valtoihin” oli jäänyt edelleen kaksikin tätiä ja eno. Myös Irjan äitipuoli oli ollut Amerikassa, vähitellen Irjakin kiinnostui Amerikkaan siirtolaiseksi lähdöstä. Kolmekymppiselle kielitaidottomalle nuorelle naiselle edes jonkinlaista turvaverkkoa kutoisivat Amerikassa olevat sukulaiset.
Lopulta 1952 lähdettiin matkaan laivalla ensin Ruotsiin ja sitten kovassa myrskyssä Göteborgista New Yorkiin yhdeksässä vuorokaudessa m/s Gripsholmilla.
New Yorkissa, Bronxissa oli syntynyt suomalaisyhdyskunta, johon myös Irja solahti. Vanhojen suomalaisten kielikin oli muuttunut fingelskaksi, Irjaa ensin kovin askarrutti mitä mahtoivat olla nuo petiruumat, äplet ja oranssit.
Äplet ja oranssit kuitenkin selvisivät vähitellen teräväpäiselle nuorelle naiselle ja ystävien avustuksella Irja palkattiin piiaksi hienolle ”herrasväelle” New Yorkin Viidennelle Avenuella. Piian tehtävät eivät olleet heti aivan selviä, mutta kovaan työhön tottuneena Irja tarttui toimeen niin tehokkaasti, että toinen perheen piioista pistettiin pian pois palveluksesta. Irjasta tuli myös perheen kokki. Irjan valmistama ruoka oli tavallista suomalaista kotiruokaa, vähitellen kuitenkin tarjottavaksi tuli monimutkaisempia ruokalajeja taitojen mutta myös vaatimusten kasvaessa. Perheessä oli onneksi suomalainen pyykkäri, joka pystyi suomalaista ummikkoa hieman auttamaan.
Irja muistaa elävästi, kun valmistettavaksi ensimmäisen kerran tuotiin iso kalkkuna. Irja oli kauhistuneena katsellut isoa lintua, kunnes pyykkärin ohjeilla sai sen valmistettua. Silmät pyöreinä ja sormenpäät verta tihkuen Irja oli käynyt myös kiivaan taistelun ananaksen kanssa ensimmäisen kerran eksoottiselta tuntuneen hedelmän nähtyään.
Herrasväen perheen pieni Bobi-koira ihastui Irjaan, jolta aina löytyi koiralle herkkupaloja. Bobi jopa nukkui Irjan kanssa samassa sängyssä. Kerran arvokkaan tuntuinen perheenpää polvistui Irjan eteen, risti kätensä ja pyysi jotakin, mitä kielitaidoton ei ymmärtänyt. Pyykkärin avulla juttu selvisi, isäntä oli pyytänyt, ettei Irja antaisi koiralle niin paljoa ruokaa, koira lihoo liiaksi!
Muutaman vuoden päästä palveluspaikka vaihtui ja palkkakin nousi mukavasti Irjan siirryttyä Vanderbiltien naapuriksi. Myös tämän isäntäväen koirasta tuli heti Irjan ystävä. Irjan tehtävät piikana hieman helpottuivat Irjan joutuessa enemmän tarjoilijan tehtäviin.
Isäntäväkien kanssa myös Florida tuli tutuksi. ”Voi kun sinne pääsisi, aurinko paistaa ja ilma tuoksuu kukkasilta”, muistaa Irja silloin ajatelleensa.
Vermontissa oli hyvä olla
New Yorkissa Irja tapasi miehensä Oiva Tofferin, Amerikassa syntyneen suomalaisen. Tofferin suku on kotoisin Pohjanmaalta, Halsualta. Oivan ja Irjan häitä vietettiin 1957. Pian pari muutti uuteen kotiin Springfieldiin Vermontiin. Tuohon aikaan Vermontissa oli työtä tarjolla yllin kyllin kaikille halukkaille, Oiva kävi töissä lentokoneen osia tekevässä tehtaassa, Irja hoiti perheen ja kotityöt.
Aika Vermontissa Ludlowissa oli Irjan mielestä hyvää aikaa. Perhe kävi tapaamassa ystäviä ja sukulaisia myös Floridassa, elämä oli rauhaisaa. Hyvän työpaikan ansiosta Oiva pystyi myös tekemään pienen sijoituksen hyvin aloittaneeseen Okemon hiihtokeskukseen.
Vermontissa syntyi Irjan toinen poika Jay. Suomessa syntynyt vanhempi poika Pentti oli saatu Yhdysvaltoihin kolmevuotiaana. Hiihtokeskus kiehtoi molempia poikia ja poikien vapaa-aika kului rinteessä. Myöhemmin molemmat pojat muuttivat Coloradoon Vaillin, jossa molemmista tuli hiihdonopettajia.
Coloradossa edelleen asuva Pentti on nykyisin Edwardsin yksityisen golf-kentän ja laskettelurinteen johtaja, Jaytä pyydettiin Coloradosta Australiaan, jossa myös tarvittiin taitavia hiihdonopettajia.
Irjakin oli usein Coloradossa ja joutui golf-kisan yhteydessä omaksi yllätyksekseen presidentin ja Bob Hopen väliin golf-kärryyn. Illalla järjestetyssä konsertissa Irja oli myös sijoitettu kunniavieraaksi juuri ennen presidenttiparia, taisi saada jopa ruusun esiintyjältä.
Vermontissa onnellista perhe-elämää jatkui vajaat 30 vuotta, kunnes Oiva kuoli dramaattisesti autoajelun aikana. Uudeksi Irjan kotipaikaksi tuli pitkään mielessä ollut Florida, josta Irja hankki asunnon Osborne-järven rannalla olevasta uudesta yhtiöstä. Ludlowissa Vermontissa olevan talon Irja päätti säilyttää kesäpaikkanaan.
Uudelleen Suomen kansalaiseksi
Elämänmuutos oli kuitenkin jälleen tulossa. Irja kävi säännöllisesti Lake Worthin motellilla tapaamassa Kanadasta Floridaan tullutta Helviä, jonka kaikki tunsi ”mummona”. Motellilla sattui olemaan myös suomalainen Viialasta kotoisin oleva kauppias, Viljo Riihimäki vaimoineen, joiden kanssa Irja ystävystyi. Muutaman vuoden kuluttua Viljon vaimo kuitenkin kuoli ja Irja lähetti Suomeen surunvalittelukortin. Kortti aiheutti Viljon yhteydenottoon vanhaan ystävään ja myöhemmin kypsän iän avioliittoon.
”Parasta Suomessa on puhdas luonto, kesien kauneus ja ilman muuta ystävät.”
Irjaa vuoden vanhempi, sodassa yliluutnanttina palvellut Viljo oli maanviljelijä ja K-Kauppias Viialasta. Yhdessä pariskunta vietti kesiä Suomessa ja Vermontissa ja talviaikoja Floridassa. Vanhan säännön mukaan Irja oli menettänyt Suomen kansalaisuutensa ottaessaan Amerikan passin, mutta uusien sääntöjen tultua voimaan Irjallekin palautettiin anomuksesta Suomen kansalaisuus. Suomen kansalaisena pariskunta saattoi viettää pidempiä kesiä myös Suomessa. Viialan seutu oli Irjalle aluksi aivan tuntematonta, mutta pian Irjalle löytyi paljon ystäviä paikkakunnalta. Viljon muistisairaus kuitenkin eteni, ja Irja toimi pariskunnan autonkuljettajana. Viljon kuoltua 2015 Irja oli jälleen yksin.
Hyväkuntoisena Irja viettää edelleen kesäaikoja rakkaassa Vermontissa, mutta Suomen matkat ovat jo vähentyneet. Viimeisimmästä Suomen matkastakin tulee jo yhdeksän vuotta. Muistoissa on kuitenkin kaikki rakkaat ystävät, vaikka monet ovat jo tästä elämästä poistuneet.
Irjan mieleen on jäänyt paljon mukavia muistoja varsinkin Vermontista ja Suomesta. ”Kyllä se Suomi on edelleen sydämessä ja mielessä, vaikka Amerikkaan lähdin jo 70 vuotta sitten”, vakuuttaa Irja.
”Olkaa onnellisia, Suomi on itsenäinen maa. Sen vapaus on kalliisti lunastettu.”
Kirjoittanut Timo Vainionpää/USAsuomeksi.com joulukuussa 2021
Ameriikan ihmisiä 